Lauantai vietettiin taas, kas kummaa, metsässä. Tällä kertaa maastopyöräilyn merkeissä.
Poriin perustettiin loppukesällä faceryhmä joka on suunnattu maastopyöräileville naisille, tasoon katsomatta. Yhteistapahtumia, ajo-opetusta, oheistreenejä yms. hauskaa. MTB Girls Only.
Viikonloppuna oli siis ryhmän ensimmäinen yhteistapahtuma. Pyöräilyä maastossa ja samalla tehokasta ajo-opetusta. Alkeita asennoista ja säädöistä ja varusteista ja ajamisesta jne.
Mukaan saatiin kymmenen naista ja ohjaajana toimi Perttu Pärssinen. Hyvä tyyppi, pätevää opetusta ja hyvää lajituntemusta, ei minkäännäköistä turhautumista kun tällaisille wannabe-pyöräilijöille opetti taitoja.
Aamulla pakattiin auton perään kaksi fättiä ja lähdettiin tyttären kanssa kohteeseen. Turhaan etukäteen pelkäsi sateista keliä, alussa oli pätkä niljakkaita juurakoita mutta metsään päästyä oli ihan kuivaa, keli oli mainio. Vaatteitakin oli päällä juuri sopivasti, ei tullut kylmä. Toki hiki oli useaan otteeseen kun keskittyi ajamiseen jossain haastavassa paikassa...
Alun höpinöiden jälkeen lähdettiin letkassa metsään. Pienen siirtymän jälkeen sopivassa kohtaa harjoiteltiin mm. mutkassa ajamista. Mutkia ei ajeta suoriksi vaan siinäkin on omat tekniikkansa. Fillari toiseen suuntaan ja kroppa toiseen suuntaan ja se on niin helppoa. Tai siis kroppa on pystyssä oikean painopisteen kohdalla ja fillari sitten taas kallistuu. Sitä harjoiteltiin ja hyvin saatiin ohjausta ja opetusta. Mietin että menenköhän ollenkaan oikeaa suuntaan kallistuksieni kanssa mutta ope huuteli hyvä hyvä, niin päättelin että oikea asento on, tai ainakin sinne päin. Mutkia hinkkailtiin tovin ja jatkettiin matkaa.
Kun eteen tuli hankalia paikkoja niihin jäätiin opettelemaan. Ajeltiin muutamaan kertaan ja onhan se asioiden kertaus hyvä keino oppia. Ope oli erittäin hyvä, hän katsoi ja opasti ja kannusti oikeaan suoritukseen oikein kiitettävällä tavalla. Harjoiteltiin ylämäkitekniikkaa ja taktiikkaa ja samoin alamäkiä. Juurakkoista ja kivikkoista pätkää, mutkia ja ajolinjoja.
Yritettiin etsiä ylämäkiä ja alamäkiä mutta kun Porissa ollaan piti tyytyä niihin mitä löytyi. Toki ne olivat erittäin hyviä mäkiä harjoitteluun, ei olisi tarvinnut olla yhtää isompia. Riittävästi löytyi haastetta. Opettaja kyllä ihmetteli missä ne mäet ovat...
Opein ainakin sen että vauhtia pitää olla riittävästi, mennä rohkeasti ja rennolla otteella. Jarruja ei tarvitse käyttää vaan mennä vaan eteenpäin. Yhdessä kohtaa kyllä huomasin miten käy jos ei ole sormet jarruilla valmiina. Siis pari sormea pitää olla koko ajan valmiudessa mutta kuitenkin pitää olla varovainen ettei väärässä paikassa jarruttele.
Jossain vaiheessa oli vähän pidempi siirtymäpätkä kun lähdettiin kohti Susisuota. Sinne mentäessä oli mukavaa polkua. Yksi pitempi loiva alamäki oli tosi tekninen joten siinä sai olla kieli keskellä suuta ja välillä meno tyssäsi johonkin kiveen tai juurakkoon. Sitten vaan taas vauhti päälle ja eteenpäin.
Välillä aina kokoonnuttiin yhteen ja odoteltiin että kaikki pysyvät mukana letkassa.
Kaikilla oli myös eväät mukana joten puolilta päivin pysättiin pienelle paussille jotta saatiin reput keventymään. Kyllähän metsässä ruoka maistui.
Välillä aina kokoonnuttiin yhteen ja odoteltiin että kaikki pysyvät mukana letkassa.
Kaikilla oli myös eväät mukana joten puolilta päivin pysättiin pienelle paussille jotta saatiin reput keventymään. Kyllähän metsässä ruoka maistui.
Loppupäivästä päästiinkiin treenaamaan pieneen alamäkeen, tosi kivinen kohta. Siinä kohtaa heti ensimmäisellä kerralla pysäytin pyörän ja talutin sen alas. Mäki oli siis erittäin pieni mutta jyrkkä ja kivinen. Siihen jäätiin myös harjoittelemaan oikeaa ajotekniikkaa. Ajolinjan piti olla suora, vauhtia tarpeeksi että pääsee ensimmäiselle nyppylän laelle ja sitten suoraan kiven yli ajolinjaa seuraten loppuun asti. Helppoa.
Seuraavalla yrittämällä mulla loppui vauhti liian aikaisin joten lähdin takaisinpäin saadakseni vauhtia niin että pääsen perille asti.
Uusi yritys. Perttu kannusti ja ohjasi oikealle ajolinjalle. Hurraa, pääsin kuin pääsinkin kiven yli. No, sitten tapahtui jotain, pyörä pysähtyi siihen ja minä lensin sarvien yli että hups vaan. Ajolinja meni liian sivuun ja en ole varma käytinkö jarruja koska pyörä pysäsi kuin seinään. Tai sitten oli edessä sopiva kivi. Löysin siis itseni pienen kuusen juurelta. En ihan suoraan lentänyt eteenpäin vaan onneksi siinä kohtaa oli pieni kuusi johon kapsahdin.
Taisi olla hurjan näköistä muiden ilmeistä päätellen. Onneksi lensin vähän sivuttain polun varrella olevan pienen kuusen juureen. Se vähän pehmensi iskuja. Hetken kuulostelin olotilaa, korvan juuressa tykytti mutta ei päässä, onneksi...lonkkaan oli tullut osumaa mutta ei tuntunut isommin muualla. Olo vähän hutera varmaan enemmän pelästymisestä. Istuin hetken kannon nokassa ja keräilin itseäni. Kaikki raajat kuitenkin toimivat normaalisti. Siitä kun lähdettiin jatkamaan matkaa niin jalkakin vielä nousi heittämällä pyörän selkään.
Päivä rupesi siinä vaiheessa jo hämärtymään joten matkaa piti jatkaa että päästäisiin sieltä poiskin ennen pimeää.
Matkan varrella toki vielä opeteltiin esim. liukkaan puun ylitystä. Kaatuneita puunrunkoja tuolla metsässä kyllä on pitkin poikin poluilla tosi paljon.
Eihän siinä kauankaan mennyt kun oltiin takaisin lähtöpaikalla. Siellä vähän banaania poskeen ja fillareiden pakkaamista autonperään. Kotona piti vielä pestäkin isoimmat kurat niistä pois.
Nyt pari päivää jälkeenpäin on mustelmia ilmaantunut pitkin poikin kroppaa, lonkassa vähän isompi jälki, korvanlehdessä pari naarmua mutta ei onneksi isompia haavereita jäänyt. Luut ehjinä joten tuli todettua ettei ole osteoporoosiakaan vielä tiedossa. Sunnuntain treenit jätin suosiolla väliin, vaikka illalla kävin kokeilemassa pientä juoksua. Kilometrejä 4 ja aikaa meni 35 minsaa. Hyvin sujui ainakin tuollainen hidas hölkkä.
Päivän saldona muuten oli kaksikin kaatumista, onneksi molemmissa jäätiin pelkkien mustelmien tasoille. Pitää muistaa että varusteet on oltava kunnossa, turvallisuus ennen kaikkea. Aina ei varovaisuudellakaan ole isoa merkitystä sillä silti saattaa tulla yllätyksellisiä kaatumisia. Hienoa että on mahdollisuus osallistua tällaisille reissuille jossa on asiantuntevaa opetusta ja tietenkin paljon muitakin innostuneita. Maastossa on mahtavaa fillaroida välillä yksikseen ja välillä ryhmässä. Porukalla aina on turvallisempaa, varsinkin jos jotain sattuu matkan varrella,
Päivä rupesi siinä vaiheessa jo hämärtymään joten matkaa piti jatkaa että päästäisiin sieltä poiskin ennen pimeää.
Matkan varrella toki vielä opeteltiin esim. liukkaan puun ylitystä. Kaatuneita puunrunkoja tuolla metsässä kyllä on pitkin poikin poluilla tosi paljon.
Eihän siinä kauankaan mennyt kun oltiin takaisin lähtöpaikalla. Siellä vähän banaania poskeen ja fillareiden pakkaamista autonperään. Kotona piti vielä pestäkin isoimmat kurat niistä pois.
Nyt pari päivää jälkeenpäin on mustelmia ilmaantunut pitkin poikin kroppaa, lonkassa vähän isompi jälki, korvanlehdessä pari naarmua mutta ei onneksi isompia haavereita jäänyt. Luut ehjinä joten tuli todettua ettei ole osteoporoosiakaan vielä tiedossa. Sunnuntain treenit jätin suosiolla väliin, vaikka illalla kävin kokeilemassa pientä juoksua. Kilometrejä 4 ja aikaa meni 35 minsaa. Hyvin sujui ainakin tuollainen hidas hölkkä.
Päivän saldona muuten oli kaksikin kaatumista, onneksi molemmissa jäätiin pelkkien mustelmien tasoille. Pitää muistaa että varusteet on oltava kunnossa, turvallisuus ennen kaikkea. Aina ei varovaisuudellakaan ole isoa merkitystä sillä silti saattaa tulla yllätyksellisiä kaatumisia. Hienoa että on mahdollisuus osallistua tällaisille reissuille jossa on asiantuntevaa opetusta ja tietenkin paljon muitakin innostuneita. Maastossa on mahtavaa fillaroida välillä yksikseen ja välillä ryhmässä. Porukalla aina on turvallisempaa, varsinkin jos jotain sattuu matkan varrella,
Lihaskipua on ilmaantunut jonkin verran ja veikkaan ettei ne kaikki johdu tuosta kaatumisesta. Koko päivä, 5-6 tuntia maastossa, kilometrejä ei tullut kuin vähän päälle 20 mutta kroppaa on käytetty koko päivän joten kait se jossain pitää tuntuakin.
