Tampere maraton 2017

Näin sitä saatiin yksinkertaisesta maratoonarista kaksinkertainen. Pikemminkin siis keskinkertainen.

Tavoiteaika ei ihan riittänyt mutta maaliin pääsin vaikka tiukkaa teki.

Maanantain pienen palauttavan jälkeen vaan levättiin ja tankattiin. Venyteltiin ja rullailtiin lihaksia. Siitä huolimatta jalat olivat aika tönköt ja rullaillessa huomasin että todellakin jumeja löytyi.

Tankkaus tehtiin huolella, pumpseja valkun ohjeiden mukaan aamuin illoin, riisiä ja mehua yms. ja diasporaalia...vatsa oli välillä aika pinkeenä. Perjantaina kun isommat hiilaripöhöt oli jo tehty, alkoi olokin hieman kevenemään. Tankkaus oli kyllä riittävä, energiaa riitti. Juoksun aikana vedin powerbarin geelinappuloita kolmen kilometrin välein, aina juomapisteillä. Mukavaa oli että kisan juomana oli sama Fastin urheilujuoma mikä itselläkin on käytössä. Siinä ei ole keinotekoisia makeutusaineita joten se sopii vatsallekin.

Yrityksistä huolimatta en saanut ketään huoltajoukkoihin mukaan. Onneksi sain kyytiin Mikan, hän oli myös menossa maratonille. Aikomuksena rento juoksu ilman mitään tavoitteita.

Lähtö oli lauantaiaamuna aikaisin, oltiin hyvissä ajoin paikalla mutta ehtipä sitten rauhassa tehdä pienen lämmittelykiekan. Aamu oli tosi sateinen, vähän aiheutti päänvaivaa mitä pistäisi päälleen...yksi paita vai kaksi paitaa...lopulta keli oli oikein hyvä. Vettä ei satanut yhtään, aika tyyni ja loppua kohden jo vähän kirkastuikin. Vaatetus oli juuri sopiva. Kaksi paitaa... Vatsa oli toiminut hyvin joten sekään ei jännittänyt. 

Ennen lähtöä treffasin Takomorunnersin Merituulin ja otettiin pari yhteiskuvaa. Kaikilla oli hyvät fiilikset ja innot päästä lähtemään. Takomorunnersin kautta minäkin olin mukana.

Iloisia Takomorunnersin edustajia

Olin suunnitellut pysyväni 4.30 jäniksen mukana. Ei tarvitsisi itse tarkkailla kelloa. Jänis kertoi menevänsä ekan kympin vähän reippaammin 6.15 vauhtia jotta voisi lopun ottaa hieman rauhallisemmin. Ylipäätänsä en ollut ollenkaan varma pystyisinkö tuohon aikaan koko matkaa juoksemaan. Lähtölaukaus kajahti ja matka alkoi.

Tässä vielä jäljellä 42 ja risat...

Ihan hyvältä tuntui vauhti. Aika pian tuntui alaselässä ikävältä ja säären etuosaan sattui. Just, eipä tässä pitkälle päästä tuli mieleeni. Onneksi vaivat jossain vaiheessa helpottivat. Tai sitten niitä ei vaan rekisteröinyt. Siitä huolimatta ajattelin että mitä hittoa täällä teen. Miksi sitä aina pitää itsensä ängetä jokapaikkaan. Taidan olla vähän yllytyshullu ja kun jotain lupaan niin se tehdään loppuun asti. Ekan kympin vauhti oli lopulta aika kova, nopein kilometri jopa 6.02. Pysyin kuitenkin jänön perässä. Juomapisteillä tuli eroa kun kävelin samalla kun join ja kaivelin geelejä.
Toisen kierroksen aikana jäniksenkorvat olivat koko ajan näköetäisyydellä. Ilmeisesti rupesi meno jo siinä vaiheessa ketuttamaan sillä taisin ajatella ettei ikinä enää. Kolmannella kierroksella oli jänis karannut taas vähän kauemmaksi ja kroppa kokonaisuudessaan painoi aika lailla ja myös askel. Jalat olivat tosi raskaat. Syke oli aika hyvä, jopa alle 140. Siitä huolimatta meno oli vaikeaa ja vauhti vaan tuntui hidastuvan. Kolmenkympin lähestyessä mietin että onkohan tämä se kuuluisa seinä. Siltäkin kierrokselta päästiin takaisin Ratinaan ja jalat alkoivat enemmän ja enemmän painamaan. Jalkapohjat hellänä ja mahanpohjasta pohkeisiin asti paikat ihan piukkana ja sen oloiset ettei krampitkaan olisi kaukana.

Huoltojoukot reitin varrella olivat mahtavia, aina ohimennessä kannustivat ja tsemppasivat; hyvältä näyttää, kevyesti menee, näytät hyvältä jne. Väitän ettei meno ihan hyvännäköistä ollut. Kannustukset olivat tarpeen. Viimeinen kierros oli hitain ja vaikein, silti tuntui että se meni nopeiten. Syke pysyi koko ajan tosi alhaisena, reippaasti alle 140 ja vaikka kuinka kiristin vauhtia niin syke ei noussut. Ei kyllä noussut vauhtikaan. Korkeimmat sykkeet oli ekalla kympillä max 152.

Mennen tullen huoltopisteillä otin suolaa ja runsaasti vettä päälle. Sekä urheilujuomaa. Suola taisi vähän helpottaa. Muutaman kävelyaskeleenkin oli pakko ottaa mutta sitten totesin että parempi vaan juosta ettei jalat ihan jämähdä. Kintut pysyivät koossa maaliin asti. En ihan saanut kiinni sitä alkuperäistä jänöä, mutten jäänyt seuraavienkaan jänisten jalkoihin. Kiva kannustus jänikseltä jonka kyydistä jäin, olin vasta menossa stadionille kolmatta kertaa kun jänis tuli ryhmineen toiseen suuntaan, läppäsi kädelle ja tsemppasi ! Hienoa.

Loppuajaksi tuli 4.43.56 ja olen siihen lopulta ihan tyytyväinen. Helposti noilla kintuilla olisin voinut jäädä matkan varrellekin. Olin sarjassani  N50 kuudes. Ei huano, sanoisi Porilainen. Maaliin päästessäni jonkin aikaa tinttailin eestaas ettei paikat jämähdä. Huoltoalueella oli mahdollisuus hierontaan fyssariopiskelijoiden käsittelyssä. Suuntasin sinne huollattamaan väsyneitä lihaksiani. Siinä sitten viimein pohjekin kramppasi. Onneksi se saatiin nopeasti aisoihin ja nautin rentouttavasta käsittelystä.,varsinkin jalkapohjien ja jalkaterien hierominen tuntui taivaalliselta.
Reitti oli mielekäs.Vähän enemmän oli asfalttia kuin muistinkaan. Maisemat vaihtui tasaisesti ja oli kiva juosta rannan läheisyydessä, pitkin puistoa ja läpi asuinalueiden. Välillä pystyi nauttimaan maisemistakin. Tylsäksi reittiä ei voi sanoa. Huolto pelasi ja tarjottavat juomapisteillä olivat manioit ja monipuoliset ja vielä mainiommat olivat ne huoltojoukot niissä jotka tsemppasivat ja kannustivat. Liikenteenohjaajat pitivät huolen ettei ketään eksynyt reitiltä. Reitti kiersi 4 kertaa 10.5 kilometrin lenkin. Kierrosten välissä juostiin Ratinan stadion ympäri. Siellä oli siis lähtö ja maaliintulokin. Juoksijoille tarjottiin kisan jälkeen lämmintä keittoa yms. purtavaa. Mukaan sai leipäpussin, Leivon Leipomon uutuus, jälkiuunikauraleipä, mikä olikin erittäin hyvää. Suihkuun valitettavasti joutui kiipeämään ylös rappusia. Samoin alas sieltä. Heti juoksun jälkeen oli ajatus vaikeasta juoksusta. Nyt voisi vain sanoa ettei ihan helppoa ollut.

Kummasti tulee mieleen revanssi. Jos jalat olisivat kevyet niin minkähänlainen aika saattaisi tulla. Keuhkokapasiteettia riitti, samoin syke pysyi kohtuudessa. Ainoastaan askel oli raskas ja painava. Seuraavan maratonin juoksisin omilla vauhdeilla, jäniksen seuraaminenkaan ei nyt ollut paras idea. Illemmalla kun pääsi kotiin vielä autonratissa istumisen jälkeen, oli olo kyllä taivaallisen väsynyt. Kintut entisestäänkin raskaammat ja aivan tönköt. Soffalla istuminen vaan jumitti niitä entisestään. Sunnuntaina kävin Martan kanssa pienellä kävelyllä metsässä ja maanantaina jo palauttavalla juoksulenkillä. Hidasta peekoota pehmeillä poluilla. Enään jumittaa vain polvientaipeiden kohdilta.

Maratonia matkana pidetään ehkä turhan hurjana. Minun maratonieni välillä oli kolme vuotta. Lähtöviivalla sättii itseään mitä pöllöä taas on tullut tehtyä, matkan aikana tunne vaan lisääntyy ja vielä maaliin päästessä on olo sellainen että huhhuh, ei ikinä enään.

Toisaalta. Hyvällä harjoittelulla ja tarpeellisilla määrillä kilometrejä ei kisa ole hassumpi. Itse kilpailu ja ihmiset ovat mahtava kokemus, kaikilla maratonille eksyneillä varmaan samansuuntaisia kokemuksia. Matka on sen verran pidempi ja aikaa paljon kauemman että muihin juoksijoihinkin ehtii ottaa kontaktia. Fiilikset on kaikilla todellakin erilaiset kuin esim. kympin kisan jälkeen, sen vaan juoksee nopeaan ja yhtä lujaa lähtee kotiin.

Niin että uudestaankin voisi tämänkin juosta. Vähän useammin kuin kolmen vuoden välein.